“Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen; mutta… minun kansani ei ymmärrä. “ (Jes.1:3)
Olen täysin vakuuttunut siitä, että tälläkin hetkellä monet kärsivät ja ovat ahdistuneita. Monet käyvät kovaa taistelua tunteidensa kanssa ja liian monet kokevat olevansa yksin elämänsä taistelukentällä. Lukemattomat katkeruuden, vihan ja epätoivon kyyneleet vuotavat monien poskilla nytkin minun kirjoittaessa tätä kirjaa. Joidenkin kohdalla kyyneleitä ei enää edes tule, sillä he itkevät sisään päin elämänsä savuavilla raunioilla ja heistä tuntuu, ettei kukaan ole kiinnostunut heidän elämästään. Menettäessään toivonsa ja uskonsa he ovat menettäneet kaiken…
Ehkä sinä, joka luet tätä, kuulut tällä hetkellä tuohon kärsivien ja ahdistuneiden joukkoon. Olet kenties menettänyt rinnaltasi jonkun sinulle rakkaan ihmisen, kenties parisuhteesi on tuhoutunut tai olet menettänyt työpaikkasi. Ehkä ympärilläsi olevat ihmiset, joita olet arvostanut ja rakastanut paljon, ovat haavoittaneet sinua niin pahasti, ettei sisälläsi ole tällä hetkellä muuta kuin yhä kasvavaa katkeruutta, joka kalvaa sisälläsi kuin syöpä vieden kaiken ilon elämästäsi. Tai sitten olet sairastunut vakavasti ja näet edessäsi vain kuoleman portit. Haaveistasi ja toiveistasi, unelmistasi sekä tavoitteistasi on jäljellä vain savuavat rauniot ja onnen sijaan olet saanut osaksesi kärsimyksen raskaan viitan. Pala palalta toivo paremmasta huomisesta on murskaantunut ja tilalle on tullut synkkyys, jonka kaltaista et olisi ikinä uskonut kokevasi…
Kenties olet ajautunut hakemaan lohtua kurjuuteesi alkoholista, lääkkeistä tai huumeista tai ehkä olet vasta miettinyt näitä vaihtoehtoja. Ehkä olet yrittänyt keskustella ongelmistasi ystäviesi kanssa, kenties ammattiauttajien, mutta hekään eivät ole pystyneet oloasi helpottamaan. Sinusta saattaa tuntua, ettei taivaskaan välitä ongelmistasi…
Olet saattanut sortua sellaiseen epätoivoon, että luulet Jumalan olevan välinpitämätön käymiäsi kärsimyksiä kohtaan ja ehkä koet katkeruutta myöskin taivasta kohtaan. Olet ehkä pommittanut taivasta kysymyksilläsi yrittäessäsi löytää vastauksia sinua kohdanneeseen kärsimyksen ongelmaan, mutta ehkä taivas on sittenkin vastannut kysymyksiisi, mutta sinä et ole vain halunnut tietää, mitä Jumalalla on sinulle sanottavaa kärsimyksiesi keskellä. Ehkä sittenkin Jumalan varjeleva käsi on hetkeksi siirtynyt yltäsi ja sinun ollaan sallittu ajautuvan kärsimyksien keskellä vain siksi, että vihdoinkin kuuntelisit, mitä taivas tahtoo sinulle puhua. Taivas on siis kuullut huokauksesi, mutta oletko sinä edes tahtonut kuulla, mitä taivas tahtoo sinulle kärsimyksiesi keskellä sanoa…
Jos sinä et ole kuullut Jumalan puhetta, silloin olet laittanut kaiken toivosi tämän maailman arvoihin eikä sinua auta yhtään edes se, vaikka olisit kuinka uskonnollinen, sillä elämän taistelukentällä itsepetos ei auta! Kun todellinen kärsimys säälimättömästi iskee vasten kasvoja, riisutaan kaikki uskonnolliset kulissit. Vain todellinen usko Kaikkivaltiaaseen kantaa silloin, kun kaikki muu ympärillä on muuttunut savuaviksi raunioiksi. Elävä yhteys ylösnousseeseen Vapahtajaan ja kaikki muu menettää merkityksensä!
Raamattu kertoo meille Danielin kirjassa kolmesta Jumalalle uskollisesta miehestä, jotka olivat valmiita turvaamaan Kaikkivaltiaaseen silloinkin, kun inhimillisesti katsottuna se näytti tuottavan heille vain kärsimystä ja pahimmassa tapauksessa kuoleman (Dan.3:12-27). Raamattu kertoo, että nuo kolme miestä olivat uhranneet elämänsä Israelin Jumalan palvelemiseen ja sen sijaan, että uskonsa tähden olisivat selviytyneet elämästä ilman vastoinkäymisiä, johdatti olosuhteet heitä kohti sen aikaisen hirmuhallitsija Nebukadnessarin valmistamaa tulista pätsiä! Elämän olosuhteet olivat laskeneet synkät pilvet noiden kolmen miehen taivaalle ja kuitenkin he tiesivät, että pilvien takana loisti aurinko! Kun silmät eivät näe, silloin usko antaa toivolle siivet…
Kun me itse kukin olemme elämämme taisteluissa ja tuntuu kuin pimeys olisi laskeutunut päällemme, silloin – vasta silloin– alkaa usko elämässämme toimimaan kurottautuessamme kohti taivasta. Kun kaikki se, mihin niin helposti tarraudumme, on ympäriltämme pois riisuttu ja kun elämän olosuhteet tuntuvat näyttävän meille vain tietä kohti tulista pätsiä, kohti kärsimyksien liekkejä, vasta silloin sydämessämme huudamme aidosti Kaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Kun ovet elämässämme on suljettu ja häkkimme ylle on laitettu peite pimentämään sellimme, silloin laulumme hiljenee odottaessamme hiljaisuudessa Herraamme. Silloin olosuhteet luovat meille parhaan mahdollisuuden oppia jotakin uutta, kohdata Herramme niin, että kun pimeys vihdoin yltämme väistyy on meillä laulettavanamme uusi ihana laulu Hänestä, joka on luvannut ettei koskaan jätä Häneen uskovia yksin…
Elämän taistelukentältä löydämme aarteita, joista niin usein unelmoimme! Vain siellä voi ihminen jalostua paremmaksi sekä kasvaa kohti taivasta. Kun lintuja opetetaan laulamaan, ne suljetaan pimeään häkkiin. Näin ne joutuvat kuuntelemaan pimeässä opittaviaan sävelmiä ja vähitellen ne alkavat laulamaan kuulemaansa. Niiden täytyy laulaa laulamistaan kunnes ovat täysin oppineet laulunsa ja kun peitto häkin yltä poistetaan, niin ilman täyttävät suloiset uudet sävelet. Samoin tekee Herramme saadakseen meidät oppimaan jotakin uutta.
Ja miten muutoin oppisimmekaan laulamaan “Herran virsiä” kuin yksinäisyydessä, jonne Hän tahtoo meidät usein johdattaa pois tämän maailman houkutuksista ja kiusauksista vain hiljentyäksemme Hänen eteensä. Näin kärsimykseen kätkeytyy aina siunaus ja korvaus on aina menetystä suurempi! Mutta lieneekö ihmistä, joka tieten tahtoen tahtoisi ajautua kärsimyksen pätsiin ja siksi Jumala usein Rakkaudessaan johdattaa lapsensa valintojen eteen, tehdäkseen helpoksi osamme antaakseen meille kärsimyksien kautta jalon voiton Hänen nimessään, joka myös itse kärsimyksien kautta avasi meille kaikille tien taivaaseen. Tilanteita, joissa Korkein on asettanut meidät valintojen eteen, meidän ei tulisi pelätä vaan rohkeasti, vaikka se niin kovasti sattuukin, astua oman elämämme tuliseen pätsiin uskoen Kaikkivaltiaan pitävän meistä huolen silloinkin, kun inhimillisin silmin se näyttää mahdottomalle.
Kun Danielin kolme toveria joutuivat hirmuhallitsija Nebukadnessarin eteen, heidän elämänsä ylle laitettiin peitto ja häkin ovet suljettiin. Inhimillisesti katsottuna näiden kolmen miehen elämä tuntui olevan mahdottoman tehtävän edessä mikäli he jatkaisivat Jumalan palvelijoina ja kuitenkin juuri tuohon tapahtumaketjuun oli Kaitselmus varannut siunauksen, josta vielä tuhansia vuosia myöhemmin luettaisiin Kirjoituksista ja josta lukemattomat Jumalaan uskovat saisivat tänäkin päivänä lohtua ja rohkaisua.
Vaikka aikaa on kulunut tuosta tapahtumasta tuhansia vuosia, on asetelma täysin sama nyt kuin silloin. Dan:3:16 “Mutta ellette kumarra, niin teidät heti paikalla heitetään tuliseen pätsiin; ja kuka on se jumala, joka pelastaa teidät minun kädestäni?”
Niin kuin kaldealaiset miehet Danielin kirjassa astuivat esiin syyttämään juutalaisia aidon Jumalan palveluksen tähden, samoin tekee synti meille jokaiselle heti aamuisin avattuamme silmämme vaatien meitä kumartamaan tämän maailman hallitsijaa esittäen saman vaatimuksen, kuin tuhansia vuosia sitten. Houkutellen, sitten vaatien sekä painostaen ja syyttäen tämän maailman hallitsija tekee kaikkensa saadakseen meidät kumartamaan itseään ja täten osoittamaan Jumalan rakkaudellisten ohjeiden mitättömyyden sekä tarkoituksettomuuden.
Elämämme kuoleman varjojen laaksoissa on jatkuvaa valintaa ja kuitenkin liian usein valitsemme helpoimman tien joka myöhemmin osoittautuu vääräksi. Näin me ihmisinä kierrämme elämämme “sakkokierroksia” palaten valitettavan usein samaan tienhaaraan, josta aikaisemmin lähdimme. Koska vanhurskasten polku on kuin aamurusko joka kirkastuu kirkastumistaan, tahtoo Kaitselmus johdattaa meitä suorinta tietä, eikä tätä johdatusta meidän tulisi peläten arastella, sillä Hän on varannut meille aina siunauksen ja lohdutuksen. Jumala ei olisi rakkaus, jos Hän ei näin tekisi luoduilleen!
Liian usein tahdomme elämässämme välttää vastoinkäymiset ymmärtämättä laisinkaan, että niiden voittaminen tekisi meistä ihmisinä vahvempia sekä jalompia ja täten menetämme monet siunaukset, jotka Korkein on tiellemme asettanut. Oi, jospa oppisimme ottamaan esimerkkiä Hänestä, joka elämällään osoitti sen, että kärsimyksessä siunaus ja korvaus on aina menetystä suurempi. Jospa oppisimme Kristuksen kärsimyksistä jalon totuuden: “Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden” (Hebr.5:8)
Kärsimyksen kirjoittamaton laki on kuin lukittuna Jumalan sinetillä, sillä mahdotonta on ihmisen käsittää Korkeimman kaikkia tarkoitusperiä etenkään silloin, kun pätsin liekit kuumina pauhaavat ympärillämme. Juuri tässä tulee esille kristinuskon käsittämätön salaisuus, jonka vain kutsutut ja valitut voivat ymmärtää. Aito usko katsoo yli inhimillisten olosuhteiden valmiina kärsimään ja kuitenkin odottaen Korkeimman puuttumista asioihin juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan menetetty. Todellinen usko joka on ankkuroituna Kristukseen antaa toivolle siivet kohoten kaikkien inhimillisten vastoinkäymisten yläpuolelle!
Kun Danielin kolme toveria joutuivat uskonsa tähden hirmuhallitsija Nebukadnessarin eteen, ei tapahtunut mitään sellaista, jota taivas ei olisi hartaasti seurannut ja kuitenkin niin usein itse joutuessamme uskomme tähden kärsimään, me luulemme taivaankin jo unohtaneen meidät! Eikä ainoastaan tänä aikana vaan myös menneisyydessä on tuntunut sama lihan heikkous vallitsevan jopa niissä, joilta olisi odottanut enemmän uskoa Kaikkivaltiaaseen. Raamatun lehdiltä voimme lukea monista uskonsankareista, jotka kokivat jääneensä taistelukentälle yksin, mutta jotka kuitenkin juuri tuolla hetkellä saivat kokea ihmeitä Taivaallisen Kuninkaan valtaistuimelta. Elia ei ollut ainoa eikä viimeinen, joka omassa tulisessa pätsissään menetti uskonsa juuri silloin, kun sitä eniten oltaisiin tarvittu, mutta ehkä juuri siinä on Jumalallisen ilmestymisen salaisuus ( 1 Kun.19 luku). Salaisuus, jonka tarkoituksena on polttaa tulella kaikki epäuskon siteet elämästämme!
Me kaikki, niin sinä kuin minäkin, kuulemme elämässämme saman kysymyksen niin monesti, kuin Danielin kolme toveria hirmuhallitsijan edessä: “Mutta ellette kumarra, niin teidät heti paikalla heitetään tuliseen pätsiin; ja kuka on se jumala, joka pelastaa teidät minun kädestäni?” Uskommeko silloin Kaikkivaltiaan olevan se jumala, joka pelastaa meidät vai kumarrammeko tämän maailman arvoille ja asenteille riippuu silloin pitkälti siitä, millaisena me näemme Kaitselmuksen osan kohdallamme. Laitammeko kaiken toivomme Jumalaan rakkaudesta Häntä kohtaan vai itsekkäästikö vaadimme vain osaksemme Jumalan ihmeitä pelastuaksemme kärsimykseltä…
Kun edessämme on tienhaara, kaksi tietä joista valita, valitsemmeko polun jota Kristus on edeltämme astellut vai valitsemmeko helpoimman tien, joka johtaa yhä kauemmas Jumalastamme riippuu siitä, miten ymmärrämme Kaikkivaltiaan omistusoikeuden luotuihinsa. Kun tämän ymmärrämme, silloin meille on ihan sama vaikka joutuisimme luopumaan ajallisesta ajasta milloin tahansa puhumattakaan muista ajallisen ajan riemuista ja hetkellisistä nautinnoista. Todellinen usko Kristukseen laittaa luottamuksensa Häneen, joka kärsimyksien kautta on lunastanut meidät pahan vallasta Jumalan omaisuuskansaksi Vaikka edessämme olisi kuolema, oikea usko sanoo: Helvettiin ei ikinä, mutta Jumalalle vaikka heti! Elämä on Kristus ja kuolema on jokaiselle Häneen uskovalle voitto!
Meidän tulee antaa itsemme joka tilanteessa Kaitselmuksen armollisiin käsiin ymmärtäen olevamme Hänen omaisuuttaan ja uskossa luottaa siihen, että Hän pitää omistaan parasta mahdollista huolta. Jos olemme Jumalan omia, silloin emme omista itseämme ja jos olemme tämän ymmärtäneet voimme lailla Danielin kolmen toverin vastata tämän maailman hallitsijalle: “Ei ole tarpeellista meidän vastata sinulle tähän sanaakaan. Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt”
Vaikka Korkein näkisi elämämme taistelussa parempana ottaa meidät täältä pois näkemästä kurjuutta ja kärsimystä, estääkseen meidät niin monesti tekemästä vääriä valintoja ja tätä kautta kärsimästä niiden seurauksista, niin se on Kaikkivaltiaan oikeus luotujansa kohtaan. Turha on meidän kapinoida Kaitselmusta vastaan sillä ihmisinä me olemme vain maan tomua puhumattakaan siitä, että vain Hän, joka antoi oman Rakkaan Poikansa edestämme, voi ymmärtää ja käsittää mikä on meille parasta. Maailmankaikkeuden Luojan tarkoitus on aina pelastaa luotunsa tästä kuoleman varjojen laaksosta yhteyteensä nauttimaan iankaikkista lepoa ja rauhaa Hänen kanssaan niin, että kerran on oleva “Jumalan maja ihmisten keskellä”. Jumalan kaikki teot pohjautuvat tähän suureen salaisuuteen, vaikka ihmisinä kiusauksissa ollessamme me niin harvoin sitä käsitämme ja siksi tulisi asenteemme olla kuin Danielin kolmella toverilla: “Ja vaikka (Jumala) ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt”
Ja mitä meitä hyödyttäisikään, vaikka selviäisimme taisteluissamme menettämättä tämän ajan siunauksista ja hetkellisistä nautinnoista mitään, sillä mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi? Jos alistumme palvomaan tämän maailman hallitsijaa ja annamme täten riistää vapautemme Kristuksessa, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat kärsien sisäisesti ahdistusta. Jos kumarramme vastoinkäymisissä vain välttyäksemme kärsimyksiltä tämän maailman arvoille, silloin kyllä saatamme välttyä ulkonaisilta kärsimyksiltä mutta sisällämme palaa täysi helvetti saaden osaksemme iankaikkisen kadotuksen (Matt.5:29-30)! Sellainen helvetti, että kun se saavuttaa tarkoituksensa me rukoilemme itsellemme kuolemaa…
Danielin kolme toveria eivät olleet laittaneet toivoansa siihen, että Jumala pelastaisi heidät kärsimyksiltä, vaan he olivat laittaneet toivonsa itse Jumalaan. Tässä on pyhien kärsivällisyys ja usko seuraten Mestarinsa Jeesuksen jalanjäljissä, sillä se ei koskaan epäile Korkeimman tarkoitusperiä vaan alistuu nöyrästi vastaanottamaan Hänen johdatuksen, vaikka se veisi ulkonaisesti tuliseen pätsiin. Todellinen Jumalan Pojan usko ei niinkään odota ihmeitä pelastuakseen kärsimyksiltä, vaan se odottaa Häntä, joka on voimallinen vahvistamaan kärsimyksen tulessa kaikkia niitä, jotka ovat laittaneet Häneen toivonsa. Uhrautuvainen mielenlaatu saavutetaan vain Hänen yhteydessään, joka kerran on uhrannut itsensä koko maailman syntien edestä ja siksi viettämämme aika Hänen jalkojensa juuressa elämän seesteisinä aikoina puhkeaa kukkaansa oikeana taistelutahtona aina silloin, kun eteemme asetetaan valinta joko luottaa Häneen tai kumartua palvomaan tämän maailman hallitsijaa…
Me emme saa olla kuten jotkut Jeesusta seuranneet ihmiset, jotka seurasivat Häntä lihansa päivinä jakamansa ruuan tähden saadakseen maalliset tarpeensa tyydytetyiksi, sillä silloin jäämme paitsi todellisista siunauksista. Jos monet ihmiset, jotka seurasivat Jeesusta vain maallisten leipien tähden olisivat ymmärtäneet, että Jeesus itse oli se leipä jota heidän olisi tullut syödä, ei Mestari olisi joutunut heille sanomaan: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan sen tähden, että saitte syödä niitä leipiä ja tulitte ravituiksi. Älkää hankkiko sitä ruokaa, joka katoaa, vaan sitä ruokaa, joka pysyy hamaan iankaikkiseen elämään ja jonka Ihmisen Poika on teille antava; sillä häneen on Isä, Jumala itse, sinettinsä painanut” (Joh.6:27)
Jos olemme laittaneet uskomme Kärsimyksen Herraan vain selviytyäksemme ajallisen ajan haasteista, silloin emme ole laittaneet Häneen toivoamme ollenkaan (1 Kor.15:19)! Jokainen Jeesuksen seuraaja on velvollinen vaeltamaan kuten mestarinsa (1 Joh. 2:6) ja jokaiselle seuraajalleen on Kärsimyksen Herra varannut oman Getsemanensa meidän siellä kasvaaksemme jalommiksi jaloa käyttöä varten. Se on meille jokaiselle paikka taistelujen keskellä ja kun alistumme täysin Jumalan tahtoon muodostuu siitä meille autuuden keidas ja silloin, vasta silloin, lähettää Korkein enkelinsä meitä lohduttamaan kuten Hän teki Poikansakin suhteen. Jokainen Jeesuksen opetuslapsi kulkee mestarinsa jalanjäljissä kärsimyksien kautta voittoon ja kuitenkin edeltä kulkijana on Herramme kanssamme jokaisessa taistelussa!
Jeesuksen seuraamisessa on kuitenkin aina hintansa eikä ikinä siunaus voi tulla osaksemme ilman alttiutta kärsimykselle. Yksikään todellinen taivaan valtakunnan lapsi ei voi kumartaa tämän maailman arvoille menettämättä yhteyttään Jumalaan ja taas toisaalta lujana pysyminen silloin, kun uskomme joutuu koetukselle saa taivaan vahvistamaan vaeltajaansa niin, että maailmalliset arvot menettävät merkityksensä ja taivas laskeutuu hetkeksi maan päälle vahvistamaan vaeltajaansa.
Raamattu kertoo, että Danielin kolmen toverin vastaukset herättivät vihan hirmuhallitsija Nebukadnessarissa ja kuitenkin päättäväisinä nämä kolme totista Jumalan palvelijaa päättivät olla kumartamatta väärille arvoille: “Silloin Nebukadnessar tuli kiukkua täyteen Sadrakia, Meesakia ja Abednegoa kohtaan ja hänen hahmonsa muuttui. Ja hän käski ja sanoi, että pätsi oli kuumennettava seitsemän kertaa kuumemmaksi kuin tavallisesti. Ja hän käski sotajoukkonsa väkevimpien miesten sitoa Sadrakin, Meesakin ja Abednegon ja heittää heidät tuliseen pätsiin. Silloin nämä sidottiin vaippoineen, takkeineen, päähineineen ja muine vaatteineen ja heitettiin tuliseen pätsiin. Koska nyt kuninkaan sana oli niin ankara ja pätsi niin kovin kuumennettu, tappoi tulen liekki ne miehet, jotka veivät ylös Sadrakin, Meesakin ja Abednegon. Mutta nämä kolme miestä, Sadrak, Meesak ja Abednego, suistuivat sidottuina tuliseen pätsiin. Silloin kuningas Nebukadnessar hämmästyi ja nousi kiiruusti ylös ja lausui hallitusmiehilleen sanoen: ”Emmekö heittäneet kolme miestä sidottuina tuleen?” He vastasivat ja sanoivat kuninkaalle: ”Totisesti, kuningas!” Hän vastasi ja sanoi: ”Katso, minä näen neljä miestä kävelevän vapaina tulessa, eivätkä he ole vahingoittuneet, ja neljäs on näöltänsä niinkuin jumalan poika.” (Dan.3:19-27)
Jokaisella uhrauksella on hintansa ja sota vilpittömyyttä kohtaan on ankara. Tämä maailma tahtoo tuhota jokaisen vilpittömän Korkeimman palvelijan ja samoin kuin hirmuhallitsija käski kuumentaa pätsin seitsemän kertaa kuumemmaksi kuin tavallisesti, saamme mekin kokea sielunvihollisen vihan päällämme aina silloin kun tahdomme alistua Kaikkivaltiaan tahtoon emmekä kumartaen rukoile tämän maailman kuvapatsaita. Liian usein luulemme, että koettelemuksemme on ohi silloin kun nöyrästi tahdomme ottaa vastaan vastoinkäymiset sen sijaan, että lankeaisimme maallisiin arvoihin, ja kuitenkin ne usein vasta silloin alkavat. Tämän maailman hallitsija ei kunnioita ketään vilpitöntä Korkeimman palvelijaa ja siksi pitää huolen siitä, että koettelemuksen malja juodaan aina pohjaan asti ymmärtämättä ollenkaan siunauksen tulevan osaksemme sen juotuamme…
Paholaisella on aina aseensa ja ystävänsä jotka yrittävät saada taivaan itkemään kyyneleitä nähdessään omiensa kaatuvan kiusausten taistelukentällä. Ei ole outoa, että hirmuhallitsija vihassaan käski sotajoukkonsa väkevimpien miesten sitoa kolme Korkeimman palvelijaa ja heittää heidät tuliseen pätsiin, sillä samoin tekee pahuus tänäkin päivänä kaikille niille, jotka valitsevat elämän tien astellakseen Ristiinnaulitun jalanjäljissä. Liian usein kuitenkin ollessamme koettelemuksissa nuo väkevimmät ovat niitä ihmisiä, joita olemme arvostaneet ja kunnioittaneet. Pahuuden pauloja ympärillemme usein kietovat ne, joita olemme pitäneet ystävinämme sekä uskottuina ja näin helposti vaivumme taisteluissamme masennuksiin sekä epätoivoon. Viekkaasti tietää pahan ruhtinas väkevimpiä sitojia olevan juuri rakastamamme ihmiset…
Yksi Raamatun hurskaimmista miehistä sai kokea ystäviensä kautta pahuuden sitovan paulojaan koettelemuksissaan, mutta kuitenkin juotuaan kärsimyksen maljan tuli hänen osaksensa moninkertainen siunaus, sillä hän pani uskalluksensa Korkeimpaan eikä ystäviinsä (Job.42:7 / koko Jobin kirja). Tuon hurskaan miehen, Jobin, elämässä vastoinkäymisten ankarat tuulet veivät mennessään inhimillisesti katsottuna lähes kaiken ja juuri silloin kun hän olisi tarvinnut eniten ystäviä rinnalleen, hän saikin viekkauden väkevyydelle puettuja pettureita, jotka tämän maailman ruhtinas oli lähettänyt sitomaan tuon hurskaan miehen. Uskollisena Korkeimman palvelijana hän kuitenkin pysyi uskollisena eikä edes rinnallaan kulkenut vaimo pystynyt välttämään sielunvihollisen oveluutta vaan sanoi miehelleen tämän koettelemuksissa: ”Vieläkö pysyt hurskaudessasi? Kiroa Jumala ja kuole.” (Job.2:9)
Lähimmäistemme tarkoitusperät ovat meille tuntemattomat ja usein vailla mitään erillistä tarkoitusta he saattavat olla sielunvihollisen hetkellisesti asettamia aseita taistelussamme pahuutta vastaan saavuttaaksemme kerran iankaikkisen kirkkauden. Me emme saa hetkeksikään antaa periksi sielunvihollisen oveluudelle, mutta jos laitamme toivomme Ristiinnaulittuun sekä ylösnousseeseen Vapahtajaan, ei mikään pahan juoni voi pysyä meiltä salassa ja täten olemme voimallisia kestämään ne koetukset, joita Kaitselmus on tiellemme armossaan sallinut. Kun katsomme koettelemuksissamme Kristukseen, tyynnyttää Hän kyllä kaikki myrskyt ja johdattaa meidät turvalliseen satamaan…
Korkein tahtoo riisua meidät koettelemuksissa kuuntelemaan vain Hänen rakkaudellista ääntään ja siksi on meille parempi, ettemme voi luottaa edes ystäviimme saatikka puolisoomme. Jos taisteluissa ollessamme apumme tulisi ystäviltä, me niin helposti unohtaisimme Jumalan ja sen sijaan, että kasvaisimme Hänen tuntemisessaan me alkaisimme palvomaan lähimmäisiämme ja täten ajautuisimme kauemmas Herrastamme Kristuksesta, joka myös sai kokea sielunvihollisen kavaluuden tämän yrittäessä saada itse Elämän Herraa kumartamaan tämän maailman hallitsijaa ystävänsä Pietarin kautta (Matt.16:23). Vaikka ystävät ovat yksi siunaus elämässämme, voi niistä muodostua meille vihollisia, jos katseemme on kiinnitettynä johonkin muuhun kuin Korkeimpaan! Näin hyvästäkin voi tulla parhaan vihollinen…
Sidottuina Danielin kolme toveria heitettiin tuliseen pätsiin joka kuumuudellaan tappoi heittäjät Korkeimman palvelijoiden jäädessä henkiin “Koska nyt kuninkaan sana oli niin ankara ja pätsi niin kovin kuumennettu, tappoi tulen liekki ne miehet, jotka veivät ylös Sadrakin, Meesakin ja Abednegon”. Todellisissa koettelemuksissa kaikki ne, jotka vaeltavat vilpillisin mielin, tuhoutuvat, ja siksi ei ole pelättävää kenelläkään niillä, jotka Korkeimpaan laittavat vilpittömästi toivonsa! Tuli pystyy tuhoamaan vain ne, joissa on jotakin tuhottavaa ja saastaista eikä tämän tähden yksikään todellinen Jumalan lapsi lähde tahraamaan sieluansa, sillä tahraantunut sielu ei voi kestää koettelemuksen pätsissä!
Miten useasti tämän maailman hallitsija pyrkiikään tahraamaan mielemme ja ajatuksemme saaden meistä voimattomia eikä syntien tunnustaminen auta enää silloin, jos mielemme on täynnä sellaista saastaisuutta, ettemme edes tahdo tehdä parannusta. Vain syntinsä tunnustava ja hylkäävä voi saada armon, mutta kun riittävästi leikimme pahuuden kanssa luullen, ettei se voi meitä vahingoittaa, saatamme saavuttaa tilanteen, jossa ajatuksemme ei jaksa nousta enää korkeuksiin eikä mielemme halaja Jumalan esikartanoihin. Tällöin me saatamme suullamme kyllä julistaa Jumalan vanhurskauden tekoja elämättä kuitenkaan itse niistä ja siksi synnin kanssa ei yksikään Korkeimman palvelija tahdo seurustella hetkeäkään, vaan inhoten synnin tahraamaa ihokastakin laittaa kaiken toivonsa Kaikkivaltiaaseen. Synnin kanssa ei yksikään voi leikkiä, sillä synti ei ymmärrä leikkiä!
Kaikki ne ihmiset, jotka monesti ymmärtämättömyyttään sitovat Jumalan lapsia yrittäen tuhota heidän uskonsa, joutuvat kokemaan Nebukadnessarin väkevien sotaurhojen kohtalon palaessaan poroksi joutuessaan edes lähelle koettelemuksen pätsiä. Yksikään synti ei voi kestää Jumalan edessä eikä saastaisuudella ole ikinä osaa Jumalan esikartanoissa. Jumalan Pojan Kristuksen katse polttaa kaiken saastan (Ilm.1:14) ja siksi ei mikään saastaisuus voi kestää Hänen edessään! Sielun saastaisuutta vastaan on kuitenkin lääke, tuo Siunattu Kristuksen veri, kunhan vain ymmärrämme laittaa siihen kaiken toivomme sekä uskalluksemme. Veri, joka on vuodatettu maailman pahuuden tähden ja joka muodostuu autuudeksi kaikille niille, jotka laittavat siihen toivonsa!
Danielin kirjasta voimme lukea (Daniel 3 luku), kuinka kolme Jumalalle uskollista miestä heitettiin tuliseen pätsiin uskonsa tähden, mutta koska Korkeimman suojeleva käsi oli näiden miesten yllä, tapahtui jotakin hyvin merkittävää: “Mutta nämä kolme miestä, Sadrak, Meesak ja Abednego, suistuivat sidottuina tuliseen pätsiin. Silloin kuningas Nebukadnessar hämmästyi ja nousi kiiruusti ylös ja lausui hallitusmiehilleen sanoen: ”Emmekö heittäneet kolme miestä sidottuina tuleen?” He vastasivat ja sanoivat kuninkaalle: ”Totisesti, kuningas!” Hän vastasi ja sanoi: ”Katso, minä näen neljä miestä kävelevän vapaina tulessa, eivätkä he ole vahingoittuneet, ja neljäs on näöltänsä niin kuin jumalan poika.”
Huomaamme, että kolme miestä heitettiin sidottuina tuliseen pätsiin ja kuitenkin kohta tämän maailman hallitsijaa edustava kuningas Nebukadnessar näki heidän kävelevän tulessa vapaina! Samoin käy jokaiselle vilpittömälle Jumalan lapselle myös tänä päivänä: taistelujen alhoissa, kun maailmalliset houkutukset menettävät merkityksensä, katkaisee Korkein kaikki kahleet jotka ennen sitoivat meitä ajallisen ajan hetkellisiin nautintoihin ja tässä juuri on yksi kärsimyksen ihmeellinen salaisuus. Usein se, mikä näyttää inhimillisesti olevan meille rasitukseksi sekä vastoinkäymiseksi, muodostuukin meille siunaukseksi ja saamme lailla kolmen pätsiin heitetyn miehen kokea todellisen vapauden itse Elämän Herran ilmestyessä olosuhteisiin jotka tuntuivat olevan meille vain kuolemaksi. Toisaalta taas kaiken sen, mikä on maailmallista ja turhaa, pitääkin kuolla ja pätsissä palaa, että saisimme kohdata todellisen auttajan, Jeesuksen Kristuksen niissä olosuhteissa, jonne Korkein on meidät armossaan sallinut ajautua…
Liian monesti, vaikka olemmekin vilpittömiä uskossamme, kannamme erilaisia kahleita maailman sitoessa meitä mitä erilaisimmilla tavoilla. Kuka kantaa huolta elatuksesta, kuka rakkaistaan ja kuka mistäkin, mutta nämä kaikki ovat turhuutta Kristuksen tuntemisen rinnalla. Korkeimman palvelijoinakin me usein murehdimme liiaksi, vaikka Mestarimme opetti meitä olemaan kuin taivaan lintuset murehtimatta mistään (Matt.6:34). Meidän tulisi ymmärtää, että Kristuksessa meillä on kaikki tarvittava ja oleellinen mitä elämiseen sekä jumalisuuteen tarvitaan. Kaikkien asioiden, jotka sitovat meitä tavalla tai toisella, tulee katketa ja koska niitä niin harvoin itse pystymme katkaisemaan, johdattaa Kaitselmus meidät usein elämässämme kärsimyksien kautta voittoon. Korvaus kärsimyksistä on aina menetystä suurempi ja siunaus odottaa jokaista, joka tahtoo lujana pysyä loppuun asti!
Jumalan ilmestymisen edellä käy aina kuluttava tuli (Ps.50:3) ja tekee tietä Hänen saapumiselleen elämämme joskus niin kurjiin sekä vaatimattomiin olosuhteisiin. Ei Korkein ole useinkaan myrskyssä, salamoissa eikä liioin tulessakaan, vaan saapuu kuin tuulen huminassa elämäämme silloin, kun kuluttava tuli on katkaissut kaikki kahleemme tähän maailmaan “Hän sanoi: ”Mene ulos ja asetu vuorelle Herran eteen.” Ja katso, Herra kulki ohitse, ja suuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, kävi Herran edellä; mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä. Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa vaipallansa, meni ulos ja asettui luolan suulle. Ja katso, hänelle puhui ääni ja sanoi: ”Mitä sinä täällä teet…(1 Kun.19:11-13)
Kun Korkein katkaisee elämämme taisteluissa kaikki kahleet, jotka meitä ennen sitoivat, vasta silloin voimme kuulla puhtaina Jumalan ääneen! Usein vasta silloin tahdomme kuunnella, mitä Hänellä on meille sanottavaa ja siksi elämämme kärsimyksillä on tapana tehdä meistä jalompia astioita Herran käyttöä varten. Lailla hurskaan Jobin me voimme huudahtaa käytyämme ankarat koettelemuksen pätsit läpi elämässämme: “Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt” (Job.42:5)!
-Marko Lind-
Speak Your Mind